Hiirten kasvatus - perusteet
Kasvattajan vastuu
Teksti: Hanna Wallenius
Päätin tarttua tähän aiheeseen, koska se on nyt alkuvuonna ollut erityisen pinnalla hiirifoorumilla ja muissakin yhteyksissä. Hiiret kyllä lisääntyvät yleensä helposti, mutta jos haluaa tehdä kaiken oikein, homma mutkistuu. Ei ole järkevää ajatella, että ihmisen tehtävä on vain yhdistää uros ja naaras ja sen jälkeen ”luonto” hoitaa loput. Lemmikkihiiriin ei nimittäin vaikuta lainkaan se luonto, jossa niiden villit lajitoverit elävät.
Hiirillä voidaan teettää poikasia ilman päämäärää tai pitkän aikavälin jalostussuunnitelman varassa - tai tarkoitus voi olla jotain siltä väliltä. Joku voi haluta kokeilla yhden lemmikkipoikueen ihan uteliaisuudesta ja se on täysin sallittua, kunhan poikasten teettäjä osaa hoitaa kantavaa emoa ja kasvavia poikasia kunnolla. Kasvatuksessa tulee välillä eteen asioita, joille kokenutkaan kasvattaja ei mahda mitään, mutta kokematon voi tehdä sellaisia perusvirheitä, jotka olisivat helposti vältettävissä, jos on hankittu asiallista tietoa.
Perusvaatimus on se, että yhdistettävät naaras ja uros ovat ehdottoman terveitä ja hyväluonteisia. Ei saa olla loisia eikä hengitystievaivoja, molempien pitää olla riittävän kehittyneitä ja hyvässä lihasmassassa. Naaras ei saa olla liian nuori eilä liian vanha ensimmäisen poikueen saadessaan. Hetken päähänpistosta ei pidä lykätä urosta ja naarasta yhteen vain siksi että sellaiset sattuu olemaan itsellä tai kaverilla, vaan sen verran pitäisi löytyä malttia, että jaksaisi perehtyä edes kasvatuksen perusteisiin.
Ihan missä tahansa tarkoituksessa poikasia teettävän on otettava etukäteen selvää ainakin suositellusta astutusiästä, pariskunnan sopivasta yhdessäpitoajasta, naaraan kantoajasta ruokintoineen, poikasten kehitysvaiheista, ison poikueen karsimisesta, sukupuolten tunnistamisesta, vieroitusajankohdasta ja luovutusiästä. On myös hyvä miettiä, mistä löytyy hyvät kodit niille, joita ei pysty pitämään itse ja varata tarpeeksi asumuksia poikasille siltä varalta, etteivät kaikki ylimääräiset mene heti luovutusiässä kaupaksi. Urospoikasia ei voi pitää yhdessä emon ja sisarusten kanssa enää yli neljän viikon ikäisinä (hiiret tulevat sukukypsiksi jo muutaman viikon iässä) ja jokaiselle urokselle saattaa tarvita jo hyvin aikaisin oman terraarion, koska edes nuoret veljekset eivät aina suostu elämään sopuisasti yhdessä.
Joskus foorumilla tai hiiritapahtumissa kysellään naaraan kantoaikaa vasta tarkoituksellisen astutuksen jälkeen tai tarkoituksella teetettyjen poikasten vieroitusikää niiden syntymän jälkeen. On tietysti hyvä, että tietoa ylipäätään etsitään, mutta vastuullinen harrastaja selvittää asiat ennen ensimmäisen poikueen teettämistä! Pahimmassa tapauksessa kysytään tärkeitä asioita liian myöhään ja kärsijänä ovat silloin viattomat eläimet. Nykyään tietoa on niin helppo saada netistä pienellä vaivalla, että ”en tiennyt” ei ole hyväksyttävä selitys.
Sekään ei aina riitä, että on otettu selvää perusasioista, koska joskus asiat eivät mene oppikirjan mukaan. Vastuullinen poikasten teettäjä on varautunut myös yleisimpiin ongelmiin, joita voi tulla jo sen ensimmäisen poikueen kohdalla. On otettava huomioon, että emo voi kuolla synnytykseen, se voi syödä poikaset, maitoa ei ehkä tule riittävästi, poikasilla voi olla kehityshäiriöitä… Jos synnytys meneekin hyvin ja kaikki poikaset vaikuttavat terveiltä, niitä voi olla liian paljon, jolloin vastuunsa tunteva kasvattaja karsii osan pois. Karsimiskäytäntöihin on myös syytä tutustua ennen astuttamista ja harkita kunnolla, pystyykö siihen tarvittaessa. Karsimatta jättäminen voi pahimmassa tapauksessa viedä emon ja poikasten hengen, kun poikaset imevät emon kuiviin eikä sittenkään riitä maitoa kaikille. Nälkään tappaminen on huomattavasti raaempi tapa kuin nopea lopetus.
Silloin tällöin käy niin kurjasti, että muuten täysin terveiden poikasten vanhemmilla ilmenee vasta poikueen teettämisen jälkeen jokin luonnevika tai sairaus. Emo voi esimerkiksi alkaa yhtäkkiä nakerrella poikasten tai muiden laumatovereiden viiksiä tai poikasten isä voi ruveta aggressiiviseksi. Silloin vastuullinen ja rehellinen kasvattaja ei siirrä vahinkoa eteenpäin myymällä poikasia, joille saattaa olla periytynyt sama vika, vaikka ne vielä olisivat hyvätapaisia ja terveitä! Kannattaa miettiä, kuinka kurjalta toisesta harrastajasta tuntuu, jos hän on kiintynyt uusiin lemmikkeihinsä ja sitten ne alkavatkin syödä toisilta viiksiä (jolloin niitä ei enää voi pitää laumassa) tai purra ihmistä. Onko reilua myydä mahdollisesti vialliset poikaset eteenpäin kertomatta vioista, jos sitten joku teettää niillä poikasia ja pilaa oman kasvatuslinjansa?
Jokaisella hiiripoikueen teettäjällä on sama kasvattajan vastuu, vaikka teettäisi yhden lemmikkipoikueen tai sata jalostuspoikuetta. Mieti siis tarkkaan, onko sinusta kasvattajaksi myös vastoinkäymisten sattuessa! Kun on hyvin valmistautunut, ei tarvitse olla huolissaan, vaan parhaassa tapauksessa pääsee seuraamaan suloisten ja terveiden poikasten kehittymistä mukaviksi lemmikeiksi. Parhaimmillaan kasvattaminen on todella antoisa harrastus eikä se lopulta ole niin hankalaa, kunhan tietää mitä tekee ja tekee sen kunnolla.