Muunnokset
Tyyppi, luonne, terveys
Alkuperäinen teksti: Satu Karhumaa, Haisulit 3/07 ja 1/08
Osa 1: Mikä on "tyyppi"?
Osa 2: Koosta
Tyyppi rotumääritelmän mukaan
Kokoeron demonstrointia: |
 |
Molemmat hiiret ovat näyttelytyyppisiä, pienempi on abessinialainen eli turkkimuunnosta, jonka koko on näyttelytyyppiseksi hiireksi suhteellisen pieni. |
 |
|
Yläkuvassa uroksia, alakuvassa naaraita. |
Iän merkityksen demonstrointia: |
 |
Nuorella hiirellä lyhytkin aikaväli on merkittävä kehityksen asteessa. Kuusiviikkoinen on vielä poikasmainen, kaksikuinen muistuttaa jo aikuista. |
 |
|
Yläkuvassa kuuden viikon ikäinen juniori, alakuvassa tasan kaksikuinen. |
 |
|
Verrokiksi vielä kirppuiän alussa olevia pieniä. |
Tyypin demonstrointia: |
 |
|
"pitkänomainen ja linjakas" |
 |
|
"antaa vaikutelman joustavuudesta ja voimasta" |
 |
|
Pet-hiironen: pet-tyyppisen pyöreä -
niin keholtaan, korviltaan kuin hännänjuureltaankin. |
Sukupuolileima: |
 |
|
"Urokset ovat tyypiltään raskaampia ja poskiltaan leveämpiä… |
 |
|
… kuin naaraat." |
 |
|
Sukupuolesta ei epäilystäkään! |
 |
|
Miehekkään leveät hartiat. |
Mikä on "tyyppi"?
Rotumääritelmien, kasvattajien ja tuomarien kielenkäytössä "tyyppi" tarkoittaa hiiren ulkomuotoa: sen rakennetta ja sitä miltä tämä rakenne näyttää. Rotumääritelmä alkaa hiiren ihanteellisen ulkomuodon kuvauksella, sillä tämä ulkomuoto –tyyppi –on pohja, jolle hyvä hiiri rakentuu. Tyyppi erottaa jalostetun eli rakenteensa (ja kokonsa) puolesta virallisiin luokkiin sopivan hiiren (rotumääritelmän mukainen, hyvä tyyppi) jalostamattomasta eli pet/lemmikkityyppisestä hiirestä (rotumääritelmään verrattuna huonon tyyppinen).
Tyypin merkityksestä kertoo myös se, että virallisten luokkien arvostelukaavakkeessa on annettu eniten tilaa tyyppiin liittyville asioille; tyyppi, pää, korvat ja häntä. Arvostelukaavakkeen kohdalla "tyyppi" tarkoittaa kokonaiskuvaa ja miten eri osaset sopivat yhteen. Pään, korvien ja hännän ulkomuoto ovat tärkeä osa tätä kokonaiskuvaa, hiiren tyyppiä.
SNL:n rotumääritelmä pohjautuu vahvasti englantilaisen National Mouse Clubin hiiristandardiin, myös tyypin kuvauksen kohdalla. Tämä ihanteellisen hiiren kokonaiskuva on muodostettu todella pitkän aikavälin kuluessa ja perustuu terveen, elinvoimaisen, rakenteeltaan tasapainoisen hiiren ulkonäköön. Oikean tyyppisellä hiirellä on paljon epätodennäköisemmin rakenteeseen liittyviä ongelmia, kuten purentavikoja tai lantion asennosta ja/tai rakenteesta johtuvia synnytysvaikeuksia, kuin huonon tyyppisellä hiirellä. Hyvän tyyppinen hiiri ei ole siis ainoastaan kaunis, vaikka kauneudella on tietenkin suuri merkitys –näyttelytettävästä eläimestä kun on kyse.
Vaikka tämä artikkeli keskittyykin hiiren tyyppiin, on jokaisen hiiriharrastajan syytä muistaa, että hyvä hiiri on kokonaisuus, osiensa summa kaikilta rotumääritelmässä mainituilta osilta. Pelkkä väri, kuvio tai turkki ei riitä –jos tyyppi on huono, hiiri on auttamatta lemmikkitasoinen. Sama pätee myös toisin päin: vaikka hiiren tyyppi olisi hieno, se voi menestyä vain pet-luokissa, mikäli sen turkki ja väritys ovat rotumääritelmään verrattuna virheellisiä. "Pelkkä" tyyppi/turkki/väritys ei kuitenkaan riitä, sillä rotumääritelmässä mainitaan myös käsiteltävyys ja terveys. Nämä kaksi tekijää ovat erittäin tärkeitä, sillä ne ovat ainoat myös pet-luokissa vaikuttavat rotumääritelmän kohdat ja niissä ilmenevät puutteet vaikuttavat hylkäävästi. Tyyppejä kerrakseen?
Suomessa puhutaan usein "englantilaisesta tyypistä" ja "suomalaisesta tyypistä". Kansainvälisimmille hiirivesille seilatessa vastaan tulee lisää tyyppejä: esim. Yhdysvalloissa puhutaan englantilaisen tyypin lisäksi "amerikkalaisesta tyypistä", Ruotsissa puolestaan "ruotsalaisesta tyypistä". Entäs Englannissa, puhutaanko siellä "englantilaisesta" ja… "englantilaisesta"? Ei, vaan näyttelytyyppisistä tai näyttelytasoisista hiiristä ja lemmikkityyppisistä tai "tavallisista kotihiiristä". On hyvin helppo päätellä, että "englantilainen tyyppi" tarkoittaa samaa kuin "näyttelytyyppi", mutta mainituista tyypeistä löytyy myös muita yhtäläisyyksiä: niin "suomalainen", "ruotsalainen" kuin "amerikkalainenkin" tyyppi tarkoittaa itse asiassa aivan samankaltaista hiirtä, jalostamatonta eli lemmikkityyppistä eläintä.
Todellisuudessa kaikki ns. kansallisten tyyppien nimitykset ovat varsin harhaanjohtavia ja juontuvat Englannin ulkopuolisten alueiden hiiriharrastuksen järjestäytymisten alkuajoille, jolloin jalostetun ulkomuodon omaavia hiiriä oli saatavilla lähinnä englantilaisilta näyttelyttäviltä hiirikasvattajilta tai englannintuonneilla kasvattaneilta oman alueen kasvattajilta. Kotoperäiset hiiret puolestaan olivat tavallisia pallokorvaisia pikkuhiiriä, joita näkee aivan joka puolella maailmaa, missä vain on lemmikkihiiriä.
Jalostetun tyypin nimeäminen "englantilaiseksi" on tavallaan kunnianosoitus pitkäaikaisen jalostustyön tehneille englantilaisille hiirikasvattajille, mutta nimitys on harhaanjohtava. Näyttelytyyppinen ulkonäkö ei ole sidottu alkuperämaahan, vaan jalostuksen määrään –jossa englantilaisilla tosin on lähes sadan vuoden etumatka muiden maiden hiiriharrastajiin nähden. Muut "kansalliset tyypit" ovat nimiltään vielä harhaanjohtavampia kuin "englantilainen" –näissä tyypeissä ei ole mitään kansallista, vaan –kuten sanottu –jalostamattomat hiiret ovat kaikkialla hyvin samannäköisiä, myös Englannissa. Esimerkiksi suomalainen hiiri voi olla erittäin hyvän tyyppinen, vaikka sen kytkökset Englantiin olisivat olleet lukuisia hiirisukupolvia sitten. Toisaalta suoraan Englannista tuotu erinomainen hiiri suhteellisen lähellä hiiren sukupuussa ei takaa hyvää tyyppiä, mikäli kyseisen hiiren jälkeen tyyppiin ei ole kiinnitetty mitään huomiota. Vaikka hiirillä ei olekaan ns. rotuja, vertaus kissoihin ja koiriin on tässä yhteydessä sopiva: siinä missä enemmän tai vähemmän itsekseen lisääntyvien kissojen ulkonäkö alkaa muistuttaa eri puolilla maailmaa hyvin samanlaista "maatiaista" ja koirien "geneeristä katurakkia", hiirillä tapahtuu vastaavaa ja tuloksena on lemmikkityyppinen hiiri.
Monissa hiiriyhdistyksissä ainoastaan jalostettu tyyppi voi kilpailla –paremmin sanottuna: voi menestyä –virallisissa luokissa, mutta joissain on standardoitu myös "kansallinen tyyppi". Syitä tälle voi olla useampia. Hiiriharrastajat ovat vaikkapa järjestäytyneet ja alkaneet pitää näyttelyitä, mutta kenelläkään ei ole ollut NMC:n rotumääritelmässä kuvaillun ja englantilaisissa hiirikirjoissa nähdyn kaltaisen tyyppisiä hiiriä, joten saatavilla olevan jalostamattoman tyypin standardoiminen on mahdollistanut näyttelytoiminnan englannintuonteja odotellessa. On myös voitu ajatella, ettei "ole hiiren vika, että sillä on pienet korvat päässä" ja haluttu antaa lemmikkityyppisillekin menestymisen mahdollisuus myös virallisissa luokissa –ikään kuin hiiri itse menestymisestä mitään ymmärtäisi... Joissain tapauksissa näyttelyhiiren perusmalliksi on katsottu hiirimaailman siniveriset eli näyttelytyypin upeat PEW/BEB-hiiret ja koska vain harvoilla väreillä on mahdollisuuksia yhtä hyvään tyyppiin, on vaatimusten tarkistamisen sijaan standardoitu myös "muille väreille helpompi tyyppi". On voitu myös todeta, että pelkän värin, kuvion ja/tai turkin jalostaminen on paljon helpompaa kuin värin, kuvion, turkin ja tyypin (kuten asia onkin) ja menty sitten tavallaan sieltä mistä aita on matalin, eli standardoitu myös jalostamaton tyyppi.
Mielestäni kahden erillisen tyypin standardoinnilla ei ole mitään jalostuksellisia perusteita –pitkäjänteisellä jalostustyöllä on mahdollista saada mistä tahansa linjasta hyvän tyyppisiä hiiriä, joilla on myös hyvä väri, kuvio ja turkki. Suomessa tilanne havaittiin onneksi jo hyvin varhain ja täällä on standardoituna vain standardoinnin arvoinen jalostettu tyyppi. Erinomaisen tyyppisten hiirten maahan saamisen jälkeen täällä tapahtui jonkin aikaa kestänyt heilahdus koon ja tyypin (tässä järjestyksessä) yliarvostukseen muiden ominaisuuksien kustannuksella, mutta vierailleiden englantilaistuomareiden opit omaksuttiin nopeasti ja arvosteluiden vaatimukset tasapainottuivat.
Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin hyvänä kehityksenä, mikäli täällä luovuttaisiin kokonaan "englantilainen / suomalainen tyyppi" -nimityksistä ja pitäydyttäisiin yksinkertaisemmassa ja totuudenmukaisemmassa "jalostettu / jalostamaton" tai "näyttely / lemmikki" tyyppijaossa.
Hyvän tyypin tekoaineet
Rotumääritelmässä kerrotaan tyypistä seuraavaa:
"Hiiren tulee olla vartaloltaan pitkänomainen ja linjakas; pään pitkä ja kaunismuotoinen, ei liian hieno tai terävä kuonosta. Silmien tulee olla suuret ja pyöreät ja niiden välin tulee olla hyvän levyinen. Korvien tulee olla suuret, täysin sileät ja ulkonevat, vailla taitoksia. Korvien välin tulee olla leveä. Hännän tulee olla luonnollisen näköinen jatke vartalolle, paksu tyvestä, kaveten tasaisesti hienoon kärkeen. Hännän tulee myös olla suora ja sileä sekä pituudeltaan vähintään yhtä pitkä kuin vartalo.
Hiiren tulee antaa vaikutelma joustavuudesta ja voimasta; hyvänkokoinen hiiri ei saa olla liian kömpelö ja raskas, eikä myöskään liian kapea ja kevyt. Hiiren koko ja tyyppi vaihtelevat väri- ja kuviomuunnoksen mukaan. Urokset ovat tyypiltään raskaampia ja poskiltaan leveämpiä kuin naaraat."
Sananen tyypin periytyvyydestä
Hiirten genetiikkaa käsittelevissä artikkeleissa keskitytään turkki-, väri-, ja kuviomuunnoksiin, jättäen tyypin (ja koon) perinnöllisyys mainitsematta. Tämä johtuu hyvin yksinkertaisesta syystä: tyypin perinnöllisyys on hyvin monimutkainen kokonaisuus, jossa kuhunkin osatekijään on vaikuttamassa suuri määrä yksittäiseltä vaikutukseltaan pieniä muuntelijoita. Olemassa ei siis ole "näyttelytyypin korvanasentogeeniä", vaan useita korvan asentoon hivenen vaikuttavia muuntelijoita. Vastaavasti olemassa ei ole "näyttelytyypin hännänjuurigeeniä", "vartalon linjakkuusgeeniä" tai muuta vastaavaa. Jokaiseen osatekijään voi ja pitääkin koettaa vaikuttaa palanen kerrallaan.
Perityt tyyppiin liittyvät ominaisuudet muodostavat kunkin hiiren potentiaalin, eli sen kuinka hyvän tyyppinen kustakin yksittäisestä hiirestä voi perintötekijöidensä rajoitteiden mukaan tulla. Perintötekijät eivät kuitenkaan ratkaise hiiren lopullista ulkonäköä täysin, sillä myös hoidolla ja ruokinnalla on merkittävä osansa kokonaisuuden muodostumisessa.
Hyvä tyyppi –jalostus
Hyvän tyyppisten hiirten kasvattaminen vaatii huomion kiinnittämistä hiiren ominaisuuksiin kokonaisuutena. Kuten yllä on jo ehditty todeta, hyvä näyttelyhiiri on kaikkien ominaisuuksiensa muodostama kokonaisuus. Erityisesti aloittelevat hiiriharrastajat katsovat usein vain turkkiin liittyviä ominaisuuksia (väritys, turkin pituus/kihara) eli tavallaan helpoimmin vaikutettavissa olevia ja helpoimmin nähtäviä ominaisuuksia, ihmetellen sitten miksei tuomareilta herukaan palkintoja. Vaikka värityskään ei aina ole loppujen lopuksi niin hieno, kuin miltä se vaadittujen sävyjen tunnistamista vasta oppivan silmissä näyttää, suuri ongelmakohta ja minkäänlaisen palkitsemisen este on hyvin usein hiiren tyyppi sekä siihen liittyen, koko. Erittäin harvinaisissa ja vaikeissa muunnoksissa annetaan toki anteeksi jonkun verran tyypin puutteita, mutta aivan mitä tahansa ei sallita vaikeillekaan muunnoksille.
Toisin sanoen: jokaisen tosissaan kasvattavan (muita voisi kutsua kasvattelijoiksi) tavoitteena tulisi olla kaikin puolin rotumääritelmän mukainen hiiri, kasvatettavasta muunnoksesta tai turkista riippumatta. Jokaisen tosissaan kasvattavan on myös syytä näyttelyttää, sillä näyttelyttämällä saa jalostuksellisesti erittäin tärkeää tietoa omien hiirten hyvistä ja huonoista puolista. Vaikka tätä asiaa onkin toisteltu viime aikoina useaan otteeseen, toistan sen jälleen: ei riitä, että arvostelut hakee ja katsoo mitä tulosrivillä sanotaan –ne on myös luettava, jotta niistä olisi todellista jalostuksellista hyötyä.
Huomautettakoon, että vain virallisten luokkien arvosteluilla on todellista jalostuksellista merkitystä. Pet-luokissa ei arvostella hiirten jalostusominaisuuksia, joten pet-luokkien tuloksista ei tule päätellä jalostukseen sopivuutta.
Tärkeisiin jalostuksen perusperiaatteisiin kuuluu:
Täydennä puutteita, älä kasaa virheitä.
Valitse jalostuseläimesi niin, että niiden ominaisuudet täydentävät toisiaan. Katso myös, ettei niillä ole samoja virheitä. Tarkkaile eläintesi hyviä ja huonoja ominaisuuksia kriittisesti, käyttäen tärkeänä apunasi näyttelyissä saatuja arvosteluja. Sopivien yhdistelmien tekemisen avuksi voi kirjoittaa eläimistään näyttelykaavakkeen mallisia huomioluetteloita (esim. "terävä pää", "lyhyt häntä", "korvien koko, muoto ja asento oikein hyvät").
Mieluummin pieni värivirhe, kuin suuri tyyppivirhe.
Kivan värisestä (kuvioisesta, turkkisesta), mutta surkean tyyppisestä hiirestä on pidempi matka hyvään näyttelyhiireen, kuin hyvän tyyppisestä hiirestä, jolla on pieni virhe värissä, kuviossa tai turkissa. Tilanteet, joissa ei yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää huonon tyyppistä eläintä, ovat harvinaisia. Tällöin kyseessä on jokin todella harvinainen väri, kuvio tai turkkimuunnos. Se, ettei juuri halutulla hetkellä ole saatavilla hyvän tyyppistä hiirtä jalostuskäyttöön tai se, ettei hyvän tyyppisiä ole saatavilla tietystä osaa maata, eivät ole hyviä syitä käyttää huonoa. Kasvatustyö vaatii pitkäjänteisyyttä, eikä aloittamisessa voi olla niin kiire, että mikä tahansa kelpaisi.
Hylkäävä virhe näyttelyssä = hylkäävä virhe jalostuksessa.
Standardi mainitsee hylkäävistä ja muista virheistä seuraavaa: "Hiiren täytyy olla täysin käsiteltävissä ja terve. Täysin puuttuvat viikset, toisen tai molempien silmien sokeus, ulkoloiset, kasvain, haava tai kaljut kohdat, ilmiselvä sairaus tai epämuodostuma, huomattava laihuus tai lihavuus, tai häntäknikki ovat kaikki hylkääviä virheitä. Hiiri voi saada arvostelun, jos viiksiä on osittain nähtävissä niin, että kuonon värin pystyy arvostelemaan, sekä korvien kohdalla korvien alkuperäinen muoto on oltava nähtävissä." Näistä parannettavat (viikset, ulkoloiset, haavat, kaljut kohdat) ovat jalostuskäytön este kunnes virheet ovat poistuneet. Muut virheet tekevät hiirestä myös jalostuskäyttöön sopimattoman.
Hyvä tyyppi –muut tekijät
Englantilaisten kasvattajien kertoman viisauden mukaan "first you have to breed them right, then you have to feed them right". Toisin sanoen jalostamalla luodaan pohja, joka täydennetään oikealla ruokinnalla. Ruokinnan merkitys alkaa jo sikiökaudella, korostuu heti syntymän jälkeen ja jatkuu koko kasvuiän ajan. Jos jonkun kasvattajan poikaset ovat aina muunnoksensa keskivertoa pienempiä, mutta saavat saman linjan yksilöitä keskenään astuttaen muilla kasvattajilla aikaan normaalikokoista jälkikasvua, ensiksi mainitun kasvattajan eläimet eivät saavuta geneettistä kokomahdollisuuttaan heikkotasoisen tai liian vähäisen ruokinnan ja/tai karsinnan virheiden (eli liian suurien poikueiden jättämisen) vuoksi. Pienikokoisen perimän eläinten kokoa ei tietenkään saa ruokinnalla kasvamaan suuremmiksi kuin mihin niiden geenistö antaa mahdollisuuden, mutta nekin voivat oikealla ja riittävällä ravinnolla kasvaa täyteen potentiaaliinsa.
Karsinnan merkitys hiiren kasvuun ja tätä kautta aikuiskoon kokoon ja tyyppiin perustuukin nimenomaan poikasajan ravinnonsaantiin. Pienemmässä poikueessa kasvanut saa käyttöönsä varmemmin kaiken tarvitsemansa ravinnon jo ensiarvoisen tärkeistä ensimmäisistä päivistä lähtien kuin suuremmassa (tai liian myöhään karsitussa) poikueessa kasvanut. Hiiren varhaisimmat elinvaiheet ovat sen kehittymisen kiivasvauhtisinta aikaa, ja siksi tämä kausi vaikuttaa eläimen kasvuun myös luovutusiän jälkeen.
Huomautettakoon vielä, että eri linjojen eläinten kasvuvauhdeissa on huomattavia ruokinnasta riippumattomia eroja. Joidenkin linjojen eläimet saavuttavat aikuiskoon todella varhain, ollen huomattavasti ikäluokkansa keskivertokokoa suurempia jo kaksikuisina. Näissä linjoissa eläinten kasvukausi on myös luonnollisesti keskivertoa lyhyempi. Joidenkin toisten linjojen eläimet kasvavat suhteellisen hitaasti ja pitkään, jolloin täysi koko voidaan saavuttaa jopa vasta puolen vuoden iässä. Näissäkään linjoissa ei saisi esiintyä tilannetta, joissa näyttelyiän saavuttanut eläin olisi selkeästi poikasmainen, vaan eläinten tulee näyttää jo luovutusikäisinä luovutusvalmiilta ja olla mukavan kokoisia.
Takaisin alkuun.
Koko
Hiiren rotumääritelmä sanoo koosta:
"hyvänkokoinen hiiri ei saa olla liian kömpelö ja raskas, eikä myöskään liian kapea ja kevyt. Hiiren koko ja tyyppi vaihtelevat väri- ja kuviomuunnoksen mukaan."
Tyypin muista osa-alueista poiketen kokoa ei kuvailla tarkemmin, vaan puhutaan "hyvänkokoisesta hiirestä" ja mainitaan koon vaihtelevan. Mainitusta vaihtelusta johtuen tarkkoja senttimääriä ei ole haluttu merkitä rotumääritelmiin, joten hyvän koon tunnistaminen vaatii kokemusperäistä harjaantumista. Onneksi ratkaisu on varsin yksinkertainen: näyttelyissä käyminen ja hiirten saamien arvostelujen tarkkailu. Rotumääritelmän avainsanana on "hyvänkokoinen". Hiiri ei saa olla (hiireksi) pieni, eikä liian suuri. Pienestä koosta rokotetaan näyttelyissä suuruutta useammin, yksinkertaisesti siksi että romuluisen suuria hiiriä näkee erittäin harvoin. Hiirelle liian suureen kokoon (rotumääritelmän "kömpelö ja raskas") liittyvät lisääntymis- ja lyhytikäisyysongelmat pysäyttävät yleensä liian suuriksi kasvaneiden hiirten linjan itsekseen, ellei kasvattaja linjaa pienempiin ja näin tuo kokoa hiirelle sopivampiin mittoihin. "Kapea ja kevyt" liittyy useimmiten hiiren lihaskuntoon. Hiiren, erityisesti naaraan, kuuluu olla sulavalinjainen, muttei laiha tai lihakseton.
Hiiren ikä vaikuttaa luonnollisesti kokoon, eikä nuoren hiiren näin ollen tarvitse olla aikuisen kokoinen. Kaksikuisen eli näyttelyihin vietävissä olevan hiiren tulee kuitenkin olla jo kooltaan poikasta suurempi ja yleisilmeeltään selvä "aikuisen pienoismalli", ei enää poikasmainen. Vielä 2kk ikäisen hiiren poikasmainen ulkomuoto liittyy usein kiihkeimmän kasvukauden riittämättömään ravinnonsaantiin, erityisesti suureksi jätetystä poikuekoosta johtuen.
Rotumääritelmä sallii hiiren koon vaihtelun väri- ja kuviomuunnoksen mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kaikilta muunnoksilta vaadita samaa kokoa, johon pink eyed white ja (black eyed) bone -hiirillä on mahdollisuus kasvaa. Yleisesti ottaen mustan pigmentin syveneminen vaikuttaa kokoa pienentävästi - verrattuna vaaleimpiin muunnoksiin. Vaikeille kuviomuunnoksille sallitaan keskivertoa pienempi koko, mutta niidenkin kohdalla hiiren tulee olla hyvänkokoinen, ei hiireksi pieni.