Genetiikkaa
Turkit
Caracul-geeni kiharakarvaisten muunnosten kasvatuksessa
Teksti: Anniina Tuura, julkaistu aiemmin Haisulit 3/08
|
|
Lka (caracul) blue. |
|
|
Viikset eivät ole kiharat, vaan lähinnä kaarevat. |
|
|
Läheltä tarkasteltuna karvojen päissä näkyy olevan "koukku". |
|
|
Pka blue sable uros Rapunzel's Crock Tales |
Hiirikasvattajille tutuin kiharageeni rex (Re) on kiharakarvaisten muunnosten kasvatukselle toistaiseksi kaikkein tärkein geeni. Se tuottaa jo heterotsygoottina (vaatimattomanakin) selvästi viiksistä ja peitinkarvoista havaittavan kiharan, ja jalostuksen kautta voidaan saada aikaan varsin kiharaturkkisia hiiriä. Geeni ei ole käytettävissä olevista kuitenkaan ainoa. Suomen hiirikannassa liikkuu myös toinen dominoiva kiharageeni, caracul (Ca), jonka ominaisuuksiin ja käyttöön tässä artikkelissa perehdytään tarkemmin. Muitakin kiharageenejä on, mutta niihin ei juuri kasvatuksen piirissä Suomessa törmää — ainakaan vielä. Näistä voi lukea lisää NettiHaisulin astrex-artikkelista.
Caraculin tieteellistä taustaa
Caraculin tieteellinen symboli on Krt71 (keratin 71). Geeni sijaitsee kromosomissa 15 ja siitä tunnetaan tällä hetkellä 18 alleelia. Näistä Krt71Ca on hiirikasvatuksen käytössä oleva caracul-geeni. Kyseessä on 1930-luvulla sveitsiläisessä hiirikannassa spontaanisti syntynyt dominantti mutaatio, joka aiheuttaa laineikkaan turkin ja viikset.
Caraculin genotyypit ja periytyminen
Caracul on dominoiva geeni, joten geenin omaava hiiri on aina ilmiasultaan caracul. Mahdolliset genotyypit caraculille ovat Ca/ca (heterotsygootti) ja Ca/Ca (homotsygootti), joista molemmat ovat siis turkiltaan laineikkaita. Genotyyppien välillä on ilmiasussa vain pieniä eroja, joista myöhemmin. Koska caracul on dominoiva, hiiri ei voi "kantaa" sitä. Näin ollen caracul-hiiren vanhemmista aina toisen tai molempien on oltava caracul, ja caracul-hiiri periyttää geeniä tilastollisesti joko 50%:lle tai 100%:lle jälkeläisistään, riippuen siitä onko se hetero- vai homotsygootti.
Caraculin fenotyyppi
Ca/* ja Ca/Ca hiiret ovat poikasina tyypillisesti hyvinkin kiharia, mutta kihara oikenee rajusti hiirten ollessa 4-6 vk vanhoja. Kiharuudesta ei monesti jää jäljelle paljon mitään, ja hiiret näyttävät aikuisina lähinnä huonoturkkisilta ei-kiharilta. Näin ollen geenistä yksinään ei ole kiharakasvatuksessa mitään hyötyä, eikä pelkästään caracul-pohjaisia astrexeja maksa edes vaivaa tuoda näyttelyyn, niin vaatimaton niiden turkki on.
Caracul on erotettavissa rexistä paitsi selvästi heikomman kiharan, myös eräiden muiden hyvin tyypillisten tuntomerkkien perusteella. Vielä kunnolla kiharia poikasia ei juuri pysty erottamaan vastaavista rexeistä, mutta aikuisemmalla iällä tämä onnistuu hyvinkin. Tärkein erottava tuntomerkki ovat viikset: huonoillakin rexeillä viikset ovat kiharat, mutta caraculilla ne ovat usein korkeintaan hieman kaarevat. Caraculin karvan laatu on hivenen rexiä tiheämpi ja pehmeämpi. Peitinkarvat nousevat lyhyessä turkissa lisäksi tyypillisesti kärjistään hiukan pystyyn siten, että niiden päät ovat kaarevat, ja karvan kärkeen muodostuu ikään kuin loiva "koukku". Joillekin caracul-hiirille saattaa kehittyä karvanvaihdon yhteydessä kaljuja laikkuja.
Caracul-geeni Suomessa
Astrex-kasvatuksen alkuvuosina 1990-luvun alussa kiharakarvaisten hiirten turkki suoristui tyypillisesti lähes täysin jo ennen hiirten näyttelyttämisikää. On todennäköistä, että näinä vuosina astrex-kasvatuksen käytössä oli nimenomaan caracul-geeni. Luotettavien tietolähteiden vähäisyyden ja vaikean tavoitettavuuden vuoksi tietämys kiharan turkin aiheuttavista geeneistä oli tuolloin vielä varsin vaatimatonta; olemassa tiedettiin olevan dominoiva kiharageeni sekä jossain ulkomailla käytössä oleva parempaa kiharaa tekevä resessiivinen geeni.
Dominoiva rex (Re) kulkeutui Suomeen tuontihiirten mukana joko Englannista tai Ruotsista (tai molemmista). Kyseessä ei tällöin tiedetty olevan eri geeni kuin Suomessa jo käytössä oleva. Rex tuotti caraculiin verrattuna huomattavasti parempaa ja pysyvämpää kiharaa, joten tämä geeni syrjäytti caraculin "luonnollisen poistuman" kautta — caracul-hiiret karsiutuivat huonompiturkkisina pois jalostuskäytöstä. Kiharan laadun äkillinen parantuminen tuontihiirten myötä selittyi vasta myöhemmin, kun saataville tuli kunnollisia genetiikkatietolähteitä. Caracul "hävisikin" 1990-luvun puolenvälin paikkeilla, ja se ehdittiin jo käytännössä unohtaa.
Geeni löytyi kuitenkin uudelleen vuonna 2005 eräästä varsinaisen hiiriharrastuksen ulkopuolella pysyneestä hiiripopulaatiosta, kun näitä hiiriä otettiin kasvatuksen piiriin rescue-tapauksina. Itselleni tuli näistä hiiristä satiiniturkkinen blue uros, jonka vasta jonkin ajan päästä huomasin olevan kiharakarvainen — se näytti lähinnä huonoturkkiselta lks:ltä, ja olin pitänyt turkin "huonoa kuntoa" seurauksena tappeluista ja/tai ulkoloisista. Hiiren turkin tarkempi tarkastelu osoitti, että kyseessä saattoikin hyvin olla unholaan painunut caracul. Tämä kyseinen hiiri oli monien nykyisten blue-, pointti- ja karvahiirten sukutauluista löytyvä Ocean Blue.
Suurin osa Suomessa nyt tavattavista caraculeista on Ocean Blue:n jälkeläisiä. Muitakin lähteitä geenille tuntuisi olevan jossakin pohjoisen suunnalla, mutta nämä hiiret eivät samassa määrin pyöri näyttelyhiirikasvatuksessa. Joissain pet-hiirissä ja ruokakasvatuksen hiirissä törmää välistä caracul-yksilöihin, jotka eivät tiettävästi ole Ocean Blue:lle tai saman "lähteen" hiirille sukua.
Caracul astrexin kasvatuksessa
Kuten yllä on todettu, yksinään caracul-geenillä ei käytännössä tee yhtään mitään. Halusin kuitenkin testata kasvatuskokein, miten geeni käyttäytyy yhdessä rexin kanssa. Astutin käytössäni olleella hyvin huonokiharaisella caracul-uroksella (Ocean Blue) tarkoituksellisesti hyvin huonokiharaisen rex-naaraan (Sierra Sun), jotta yhdistelmän tuottamista poikasista näkyisi mahdollisimman hyvin, mikäli geenien yhdistelmä tuottaa parempaa kiharaa. Tuloksena olikin parissa poikueessa sekä caraculeja, rexejä että molempien geenien yhdistelmiä. Näistä jälkimmäisillä oli kohtuullisen hyvääkin kiharaa verrattuna sekä vanhempiinsa että vain toista geeniä edustaviin poikuesisaruksiinsa (esimerkkinä lksa bl uros Rapunzel’s Wolf In The Fold, sekin sittemmin paljon jalostuksessa käytetty uros).
Kasvatuskokeet antoivat siis viitettä, että geeni voisi olla käyttökelpoinen yhdistettynä rexiin. Caracul pehmentää hieman turkin laatua, jolloin rex-geeni kihartaa turkin voimakkaammin ja pysyvämmin (ja caracul tuo kiharaan oman vaatimattoman lisänsä). Lisäksi caracul tekee turkista hivenen tiheämmän, jolloin rex-geenin karvaa ohentava vaikutus vähenee. Varjopuolena ilmeisesti etenkin homotsygootisti caraculeilla (Ca/Ca) esiintyy karvanvaihtoon liittyen paikoittaista kaljuuntumista, lähinnä lavoilta ja takaosasta. Karva kasvaa takaisin, mutta kaljut läntit haittaavat tietenkin hiiren näyttelyttämistä. Ei-karvanvaihtoisena Ca/* Re/* hiiri voikin sitten olla melkoisen näyttävä siinä vaiheessa, kun on jo nähty hieman jalostuksellista vaivaa. Mitenkään välttämätön geeni caracul ei ole, hyviä astrexeja pystyy aivan hyvin kasvattamaan käyttämällä pelkkää rex-geeniä. Mutta caraculista on kiharakasvatuksessa etunsa.
Caracul + rex -fenotyyppi
Pelkän caraculin erottaa yleensä rexistä siis suhteellisen vaivattomasti, mutta on hieman vaikeampaa tunnistaa ulkonäön perusteella onko rex-hiirellä kenties myös caracul-geeni. Aina se ei onnistu kovin luotettavasti. Ca/* Re/* -hiirten viikset ovat nimittäin aina kiharat rexin vaikutuksesta, samoin turkki on kunnolla kihara. Jäljelle jääviksi tuntomerkeiksi caraculista muodostuvat hieman pehmeämpi turkin laatu sekä pienet caraculin karvaan jättämät "puumerkit". Etenkin Ca/Ca (go/go) Re/* hiirillä viikset paljastavat usein caraculin läsnäolon: caracul tekee viiksien kärkiin tiheän permanenttikiharan, mitä rex ei yksinään tee. Viikset saattavat olla muutenkin melko erikoisesti kihartuneet tavanomaisiin rexeihin verrattuna. Peitinkarvojen kärkiin muodostuu samantapainen "siksakki-kihara", mutta tämä ominaisuus näkyy lähinnä vain pitkäkarvaisilla hiirillä.
Karvanvaihdossa yhdistelmäkihara käyttäytyy hieman omalaatuisella tavalla. Pka tai pksa hiirten ollessa kyseessä hiiri todennäköisesti pudottaa aikuiskarvaan vaihdon yhteydessä kaikki pitkät peitinkarvansa pois, ja muuttuu käytännössä lka:ksi/lksa:ksi. Tässä vaiheessa lupaavaan hiirijunioriin pettyneelle kasvattajalle voi tulla suuri kiusaus myydä nuorempana erinomaisen turkin omannut hiiri pois lemmikiksi, mutta sitä ei kannata tehdä. Turkin takaisin kasvaminen ottaa aikansa, mutta se kasvaa takaisin. Myöhemmissä karvanvaihdoissa etenkin homotsygootit caraculit kehittävät itselleen kaljuja länttejä, mutta näissäkin tapauksissa turkki palautuu ennalleen.
Lähteet:
- Mouse Genome Informatics (caraculin tieteellinen tausta)
- Satu Karhumaa (caraculin historia Suomessa)
- omat sekä Hanna Saarisen kasvatuskokemukset