Näyttelyihin liittyvät ohjeartikkelit
Miksi näyttelyttää?
Teksti: Satu Karhumaa
Olemassa on lukuisia syitä käyttää hiiriään, erityisesti jalostuseläimiään ja kasvattejaan virallisissa luokissa näyttelyissä. Voittamisen voi lisätä listaan sinne viimeisimmäksi.
Satu Karhumaa virallisten |
Kun näyttelytät, samalla:
- Saat ulkopuolisen arvion jalostuseläintesi ja kasvattiesi tasosta.
- Saat arvokasta tietoa suunnista, johon viedä kasvatustyötä eteenpäin.
- Saat tietoa eläintesi terveydentilasta (niiltä osin, mitä tuomari näkee ja voi informoida).
- Näet muita saman rotuisia ja samaa muunnosta edustavia eläimiä, jolloin voit arvioida oman kasvatuksesi tasoa muuhun tasoon.
- Kehität omaa "hiirisilmääsi".
- Esittelet kasvatustyösi tuloksia ja jalostuseläimiäsi muille, eli saat samalla mainosta.
- Voit löytää uroksia naaraillesi ja uusia jalostuseläimiäsi kasvatustyöhösi.
- Tapaat potentiaalisia poikastenostajia.
- Tapaat muita harrastajia, joiden kanssa voit vaihtaa kokemuksia ja keskustella.
Voittaminen tuntuu toki mukavalta, mutta se on vain osa näyttelyiden tarkoituksesta - tai ainakin sen pitäisi olla! Koska palkintosijoja on vain tietty enimmäismäärä, kaikki eivät voi voittaa ja varsinkin kasvatustyön alkupuolella, erityisesti vaikeammissa muunnoksissa, näyttelyiden anti onkin enimmäkseen muualla.
Mielipiteeni näyttelyttämisen ja kasvattamisen suhteesta on yksinkertainen: Kasvattajat tarvitsevat ulkopuolista arviointia kasvatustyönsä tueksi. Kotona kaikki ihanat lemmikit voivat näyttää mahdollisilta näyttelyjen huipuilta, mutta onnellisen omistajan silmät voivat pettää. Rakkaan lemmikin virheitä voi olla hyvin vaikea nähdä, ellei vie hiirtään näyttelyyn jossa tuomari kertoo näistä mahdollisista virheistä.
Rotumääritelmän tulkitseminen vaatii näyttelyissä käymistä, sillä saman tekstin voi tulkita eri tavoin ja tulkinta voi kokemattoman silmissä olla aivan toinen kuin tuomareiden käyttämä. Oman "hiirisilmänsä" kehittämisessä näyttelyissä käyminen ja erityisesti näyttelytettyihin, menestyksekkäisiin hiiriin tutustuminen on ensiarvoisen tärkeässä asemassa. Muuten on hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta tietää tarkemmin millaisia omat eläimet ovat todella tasoltaan.
Aloittelevalle kasvattajalle tuomareilta saadut arviot ominaisuuksista, johon on syytä vielä panostaa, ovat erittäin tärkeitä; onko syytä kehittää perusvärin sävyä johonkin suuntaan, onko jossain tyypin osatekijässä parantamisen varaa jne. Tämän opastuksen vuoksi on hyvä tuoda näyttelyyn myös sellaisia eläimiä, joiden jalostustyö on vielä kesken (tosin, ainahan se on kesken...) eikä kehitellä hiiriään yksin kotonaan toivoen saavansa joskus aikaan sen "huippuhiiren", jonka sitten tuo näyttelyihin voittamaan ch-pisteitä toistensa perään.
Pidemmän linjan kasvattajille näyttelyihin osallistuminen myös muilla kuin parhailla eläimillä - suuremmin luokin - kertoo siitä, kuinka hyvin kasvattaja on pystynyt pitämään tasoaan yllä sekä kehittämään sitä. Tiettyyn tasoon päästyään ei siis ole syytä jäädä istumaan kotiin ajattelemaan, että kerran saavutettu taso myös pysyisi hyvänä. Kasvattajille voi kehittyä ns. kennelsokeutta - omat eläimet näyttävät upeilta ja hienoilta sanoivat muut mitä tahansa ja rotumääritelmän tekstiä tulkitaan omien eläinten ominaisuuksiin sopivaksi. Jatkuva arvioittaminen ulkopuolisilla auttaa estämään kennelsokeuden saamista.
Ulkopuolisen arvioinnin hyöty on nähtävissä myös terveydentilan suhteen. Tuomari näkee helpommin seikkoja, joita omistajan silmä ei välttämättä havaitse jo pelkästään sen vuoksi, että itse ei aina havaitse hitaasti tapahtuvia muutoksia. Tätä voi verrata vaikka siihen, kuinka harvoin tavattu tuttu näkee esim. jonkun lemmikin kasvaneen viime näkemästä, kun omistajan itsensä silmissä mitään suurempaa ei tunnu tapahtuneen.
Muiden saman rotuisten ja samaa muunnosta edustavien eläinten näkeminen on tärkeää. Se auttaa ehkäisemään "kennelsokeutta" ja kertoo - arvostelujen lisäksi - omien eläintesi tasosta muihin verrattuna. Muiden hiirten näkeminen kehittää myös omaa hiirisilmää. Tarkkailemalla näytteille tuotuja hiiriä ja arvelemalla itse niiden menestysmahdollisuuksia sekä vertailemalla arviointejaan tuomarin sanomisiin, oppii paremmin miltä näyttelyissä menestyvät hiiret todella näyttävät. Sihteerin ja assistentin tehtäviin meneminen auttaa tässä suhteessa todella paljon, sillä silloin on aitiopaikalla näkemässä kaikki näyttelyn hiiret!
Hiirtenpoikasille ei ole kovinkaan helppoa löytää uusia koteja. Aivan aloittelevalle kasvattajalle se on usein vielä vaikeampaa kuin kauan "hiiripiireissä" pyörineille kasvattajille, joiden nimi ja eläimet tunnetaan. Mikäli kasvattaja ei käy ollenkaan näyttelyissä eivätkä hänen kasvatustyönsä tulokset ole koskaan nähtävillä, hiirenostajat eivät välttämättä löydä hänen puheilleen… Muutenkin näyttelyt voivat olla erittäin antoisia kasvatustyön suhteen, sillä siellä voi nähdä useiden kasvattajien uroksia - mahdollisia isiä suunnitelluilla poikueille, sekä useampien kasvattajien poikasia, joista voi löytää juuri omaan kasvatustyöhön sopivan eläimen. Samalla tietenkin näyttelyihin osallistujat ja niissä vierailijat voivat nähdä luovutusikäisiä poikasia - myös sinun!
Yksi näyttelyn tärkeimmistä anneista on sosiaalinen vuorovaikutus. Kerrankin voi "puhua hiiristä" niin paljon kuin sielu sietää ilman, että keskustelukumppani katsoo hiiri-intoilijaa kieroon, nyrpistää nenäänsä hiirenhajuiselle harrastajalle ja kävelee tiehensä päätään puistellen, mumisten itsekseen "kaikenlaisista oudoista ihmisistä"…
Sitten niitä muita puolia, joita on hyvä pitää mielessä kun päättää näyttelyttää.
Tuomarit ovat yksilöitä, joilla kaikilla on - standardien puitteissa, tietenkin - omat mieltymyksensä ja näkemyksensä siitä kaikkein ihanteellisimmasta hiirestä. Niinpä tuomareiden palkitsemiset voivat poiketa jonkun verran toisistaan. Niiden upeimpien eläinten kohdalla toki mielipiteet ovat erittäin yhtäläisiä, jonka voi tuloksistakin huomata.
Tuomarit myös työskentelevät niissä olosuhteissa, jotka heillä kussakin näyttelytilanteessa ovat. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi valaistus ei ole aina kaikkien värien kohdalta ihanteellisin, niin valitettavaa kuin se onkin. Keinovaloissa on monia eri sävyjä, jotka vaikuttavat turkin väriin, erityisesti turkin värin eri sävyihin, jotka virallisissa luokissa ovat tärkeitä. Lisäksi eri vuodenaikojen luonnonvalo vaikuttaa siihen, miltä eläimet näyttävät. Suhteellisen pienet ja varsin huomaamattomat valaistuserot voivat vaikuttaa sävyihin yllättävän paljon. Esimerkiksi blue voi näyttää rusehtavalta, agouti liian hailakalta, punaiset sävyt red, fawn, tan yms. hiirissä liian kellertäviltä, siamese-muunnosten varjostukset liian heikoilta jne. Kun samat hiiret vie kyseisen värin kannalta parempaan valoon - jota tosin ei välttämättä ole koko näyttelypaikalla saatavilla - ne voivat näyttää todella hienoilta!
Mielestään väärästä arvostelusta ei kannata masentua, vaan yrittää ko. hiirellä uudestaan eri olosuhteissa. Häviämään kannattaa oppia ja muistaa, että jalostusohjelma on pitkän aikavälin suunnitelma, ei sukupolven, parin mittainen pikataival. Kaikkien näiden harrastusvuosien varrella on nähnyt eri lajien kohdalla tapauksia, joissa harrastaja on hankkinut pari hienoa, näyttelyissä todella menestyksekästä eläintä, päättänyt alkaa kasvattaa näillä eläimillään ja sitten pettynyt kun voittoputki ei jatkunutkaan omilla kasvateilla niin kuin vanhempien menestyksen mukaan oli odottanut. Osa on niellyt pettymyksensä, ottanut siitä opikseen ja jalostanut kantansa takaisin voittotasoon. Valitettavasti kuitenkin moni on lopettanut kasvatuksensa alkuun ja jopa lähtenyt koko harrastuksesta, kun "pikavoittoja" ei tullutkaan.
Mikäli kasvatettava muunnos on vaikea, tai sen joutuu "rakentamaan alkutekijöistään", saattaa kestää kauankin ennen kuin menestystä syntyy ollenkaan. Sellaista se kasvatustyö on, itsekin muistan alkuaikojen tilanteen, jolloin laatu-kakkosesta sai olla tyytyväinen ja hiiriä katsoessaan miettiä: "seuraava sukupolvi on kuitenkin tätä parempi!" Ns. pohjaltakin voi kuitenkin ponnistaa aika ylös.
Lyhyesti sanottuna: On hyvä oppia häviämäänkin, niin itsensä, hiiriensä kuin koko jalostusohjelmansa vuoksi. Voittaminen ei ole tärkeintä, vaikka mukavalta tuntuukin!