Hiirten ulkoloisista ja niiden tehokkaasta häätämisestä.

Teksti: Anniina Tuura

Hiirenomistajalle tulee usein yllätyksenä, että rakkaalla lemmikillä onkin ei-toivottuja asukkaita. Monesti käy niin, että tuomari löytää arvostelun yhteydessä eläimeltä loisia, joita omistaja ei ole lainkaan huomannut. Jos näin käy, ei ole kuitenkaan syytä paniikkiin ­– loiset ovat yleensä helposti häädettävissä oikeilla lääkkeillä.

Vanha ”sääntö” siitä, että loisten olemassaolon voi päätellä vaikkapa hiiren turkin kunnosta tai hiiren laihuudesta, ei juurikaan pidä paikkaansa. Aivan päällisin puolin hyväkuntoisellakin hiirellä voi olla joko sisä- tai ulkoloisia, tai molempia. Itse asiassa niiden olemassaolo on varsin yleistä: hyvin monilla hiirillä on ihollaan joitain hilsepunkkeja, ilman että ne mitenkään häiritsevät sitä, tai suolistossaan joitain sisäloisia. Sisäloisten määrä saadaan pysymään kurissa säännöllisillä madotuksilla, ulkoloisia kannattaa alkaa häätämään mikäli niitä on havaittavaksi asti.

Loisten silmämääräinen havaitseminen kertoo, että niitä on jo paljon. Sisäloiset pysyttelevät hyvin piilossa silloin, kun niiden populaatio on pieni – mikäli papanoissa näkyy matoja, on populaatio jo todella suuri. Loisten löytyminen ei ole merkki hiirten huonosta hoidosta. Näinpä omistajan ei kannatakaan turhia masentua tai hävetä, mikäli tuomari löytää hänen hiiristään loisia. Tällöin kannattaa vain arvostelun jälkeen mennä reippaasti kysymään neuvoja niiden häätämiseen, mikäli näitä ohjeita ei ole jo arvostelukaavakkeeseen kirjoitettu.

Kun loisia löytyy

Yleensä jos yhdeltä hiiristä löytyy loisia, on todennäköistä, että niitä löytyy sen laumatovereiltakin. Näin ollen loishäätö kannattaa tehdä vähintään koko laumalle, mikäli hiiriä on enemmän, kannattaa harkita koko hiirulan loishäätöä varmuuden vuoksi. Poikkeuksena tähän on hilsepunkki, joka tuntuu kiusaavan tuntemattomasta syystä laumassa jopa ihan yksittäisiä hiiriä. Tärkeää on, että loisten vaivaamat hiiret pidetään kotosalla kunnes ongelma on hoidettu. Monet loiset leviävät helposti, ja tästä syystä hiiriä, joilla tiedetään olevan loisia, ei tule näyttelyttää tai myydä.

Loisten häätöön löytyy lääkkeitä apteekista sekä reseptittä, että reseptivalmisteita, jotka edellyttävät eläinlääkärin lääkemääräystä. Valitettavasti harvat eläinlääkärit osaavat tunnistaa hiirten loisia saati määrätä niihin tehoavia lääkkeitä oikealla annostuksella. Hiirenomistajan kannattaakin perehtyä aiheeseen ja kysellä osaavammilta harrastajilta neuvoa loishäätöihin jo ennen eläinlääkärille menoa. Itse olen pidemmällä kokemuksella perehtynyt hiirillä esiintyviin ulko- ja sisäloisiin sekä yrityksen ja erehdyksen kautta etsinyt kullekin tehokkaan häätökeinon. Olen alle koonnut tekemäni havainnot ja omat ”suositukseni”. En kuitenkaan ole eläinlääkäri, joten kukin hyödyntää annettuja tietoja ja neuvoja omalla vastuullaan.

Ulkoloiset

Yleisimmin hiiriltä löytyvät ulkoloiset ovat joko väiveitä tai hilsepunkkeja. Nämä ovat verrattain helppoja häätää, kunhan käytetään oikeita lääkeaineita. Lintupunkkeihin törmää harvemmin – onneksi. Lintupunkkien häätäminen on vaivalloisempaa, mutta ei mitenkään mahdoton tehtävä.

Hiiren väive on pitkulainen, tumma, hieman vajaa 1 mm pitkä loinen, joka viihtyy etenkin hiiren niskan alueella. Tyypillinen oire väiveistä on rupien muodostuminen niskaan ja karvapeitteen oheneminen tällä alueella. Väiveiden häätöön tuntuu tehoavan mikä tahansa yleisesti käytettävä loishäätöaine. Väiveet saattavat tarttua hiirten ja rottien välillä, mutta hiiriltä löytyvät väiveet eivät tartu muihin lajeihin.

Hiiriparka kuhisee väiveitä.
Kuva: Anniina Tuura.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Hilsepunkit ovat monesti etenkin aloittelijan vaikea havaita, sillä ne ovat hyvin pieniä. Hilsepunkki asustaa aivan ihon pinnalla. Se on kooltaan vain n. 0,5 mm, ja väriltään joko läpikuultava tai valkoinen. Hilsepunkin havaitsee selvimmin vaaleana ”pölynä” hiiren iholla (jos niitä on paljon). Hilsepunkin munat ovat hieman helpommin havaittavissa. Ne löytää aivan karvan tyvestä ja niitä on eniten niskan, pään, poskien, silmänympärysten ja kaulan alueella. Mikäli hiiren niskasta nyppäisee pienen karvatukon ja katsoo sitä valoa vasten, saattaa hilsepunkkien munat nähdä karvojen tyvissä. Kun hiiri kuolee, hilsepunkit lähtevät vaeltamaan sen iholta karvojen kärkiin, joten menehtyneeltä hiireltä hilsepunkit näkee hyvin selvästi valkoisina pisteinä karvojen kärjissä. Hilsepunkkiongelmaan liittyy usein turkin harveneminen ja muuttuminen elottomaksi, hiiren yleiskunnon aleneminen sekä hiiren käytöksen muuttuminen ärtyisäksi. On hämärän peitossa miksi joillekin hiirille syntyy hilsepunkeista ongelma. Etenkin urokset kuuluvat tässä suhteessa riskiryhmään.

Hilsepunkki burmesella.
kuva: Elina Vornainen.

Hilsepunkki mikroskoopissa
Kuva: Anniina Tuura.

Klikkaa kuvat suuremmaksi.

Hilsepunkit ovat siitä kavalia, että mikäli ongelma on päässyt pahaksi eikä siihen puututa (osata puuttua tai osata hoitaa oikein), niin hiiri voi hyvinkin kuolla vaivaansa. Etenkin näiden loisten kanssa eläinlääkäreillä tuntuu olevan tietotaidossa aukkoja, joten omistajan kannattaa olla valveutunut ja pysyä tarvittaessa vaatimuksissaan lujana. Hilsepunkkeihin ei tunnu tehoavan mikään muu loishäätöaine kuin ivermektiini. Hilsepunkki on tiettävästi lajispesifinen eikä tartu hiiristä muihin lajeihin. Myöskään kaikkien hiirten loishäätö yhden tai kahden eläimen hilsepunkkiongelman takia ei ole välttämätöntä, mutta siitä ei ole haittaakaan.

Kerron yhdestä kokemuksestani hivenen varoittavana esimerkkinä hilsepunkkien häätämisessä joskus vaadittavasta sinnikkyydestä. Minulta pyydettiin kerran apua hiiriuroksen loishäädössä. Kyseistä urosta oli jo paljon aiemmin hoidettu Frontlinella, mutta tästä ei ollut ollut juuri apua. Foorumilla esitinkin epäilyn, että todennäköisimmin kyseessä on hilsepunkki, ja sen häätöön tarvitaan ivermektiiniä. Eläinlääkärin mielestä Frontlinen olisi pitänyt tehota, mutta määräsi kuitenkin hiirelle vielä Stronghold-kuurin. Kun tästäkään ei ollut apua, eläinlääkäri arveli että kyseessä on sieni-infektio eivätkä ulkoloiset. Tässä vaiheessa omistaja toi hiiren minulle ja totesin sen selväksi hilsepunkkitapaukseksi. Lääkitsin kyseisen hiiren kolmeen kertaan 10 päivän välein ivermektiinillä. Ensimmäisellä kerralla hiiriherra oli loisistaan niin käärmeissään, että sitä piti käsitellä nahkahansikkain... Kolmannella kerralla se oli jo aivan kuin kokonaan toinen hiiri – se antoi käsitellä itseään kaikessa rauhassa ja turkkikin oli saanut takaisin entisen kiiltonsa. Mikäli hiirellä siis arvellaan olevan hilsepunkkeja, omistajan kannattaa todella pitää pintansa jotta hiiri saa oikean hoidon.

Lintupunkki elää nimensä mukaisesti luonnossa yleensä linnuissa ja niiden pesissä. Juuri lintupunkkien vuoksi kaikki ulkoa hiirille tuotavat oksat jne. kannattaa pestä ja käsitellä huolellisesti. Aina tämäkään ei auta, sillä lintupunkki voi kirjaimellisesti kävellä sisään asuntoon ja löytää toiseksi mieluisimpia isäntäeläimiään – jyrsijöitä. Syksyisin pakkasten tullessa lintujen pesissä asustelleet lintupunkit lähtevät vaeltamaan ja etsimään parempia elinoloja. Mikäli talon räystäiden alla on vaikkapa pääskysenpesiä, niin punkit saattavat hyvinkin kulkeutua sisälle asuntoon. Punkit eivät ole turhan tarkkoja isäntäeläimistään, kaikki linnut ja jyrsijät kelpaavat mainiosti. Ne saattavat vahingossa pureskella myös muita eläimiä ja ihmisiäkin, mutta eivät käytä näitä isäntäeläiminään.

Lintupunkki on silmin helposti erottuva, varsin liikkuvainen vajaa 1 mm mittainen punkki. Vastakuoriutunut punkki on läpikuultava, mutta muuttuu verta imettyään ensin punaiseksi ja myöhemmin aikuisena ruskeaksi. Lintupunkki viihtyy etenkin hiiren hännäntyven ja peräaukon alueella, ja näiltä alueilta sen helpoimmin löytää. Punkki on varsin nopealiikkeinen ja hyvä piiloutumaan karvojen suojaan, joten aina niiden löytäminen ei ole aivan helppoa. Varsin tyypillinen oire lintupunkkiongelmasta on hiirten pureskellun näköiset hännät, vaikka tappeluita ei olisi laumassa esiintynyt. Jos häntiin ilmestyy mystisiä puremajälkiä, kannattaa aina tutkia sekä hiiret että niiden pesät tarkoin lintupunkkien varalta. Punkit oleilevat mieluusti myös pesäpoikasissa.

Lintupunkki on hyvin kestävä niin pakkasta kuin ravinnon puutettakin vastaan. Niiden munat säilyvät pitkään, samoin aikuinen punkki selviytyy kuukausia ilman ravintoa. Lintupunkki käy isäntäeläimessään vain aterioimassa ja elää muun ajan esimerkiksi eläimen pesässä. Se munii ravinnonlähteen lähiympäristöön kaikenlaisiin sopiviin pieniin rakoihin ja muihin suojaisiin paikkoihin. Näistä syistä lintupunkkien häätäminen on vaivalloista. Paitsi että eläimet on loishäädettävä moneen kertaan, punkkien hävittäminen edellyttää myös kaikkien tarvikkeiden ja häkkien huolellista puhdistamista ja desinfiointia. Myös huonetilan myrkyttäminen hyönteismyrkyllä voi olla tarpeen. Tehokkain lääke lintupunkin häätämiseen tuntuisi olevan Frontline-suihke.

Ulkoloisten häädössä käytettävät valmisteet

Frontline-suihketta (tehoaine fipronil) tai -valeluliuosta saa apteekista ilman reseptiä. Itse olen käyttänyt 100 ml pullossa myytävää suihketta. Olen annostellut lääkettä hyvin kevyen suihkauksen hiiren selkään, tämä on ollut tehokas annostus enkä ole havainnut haittavaikutuksia. Lääkettä voi myös sivellä iholle vaikkapa pumpulipuikon avulla. Hiirtä ei missään tapauksessa saa kastella liuoksella kokonaan! Valeluliuoksen tai isommassa pullossa myytävän vahvemman suihkeen käytöstä minulla ei ole kokemusta. Suihke on tehonnut väiveisiin ja lintupunkkeihin hyvin, hilsepunkkeihin sillä ei ole juurikaan vaikutusta.

Stronghold (tehoaine selamektiini) on varsin yleisesti eläinlääkärin hiirillekin määräämä loishäätöaine. Itse en ole tätä valmistetta koskaan käyttänyt. Tiettävästi sen teho ainakin väiveisiin on hyvä. Hilsepunkkeihin aine ei juurikaan tehoa, kuten yllä kerrotusta esimerkistäkin käy ilmi. Tehosta lintupunkkeihin minulla ei ole tietoa. Haittavaikutuksena Stronghold saattaa aiheuttaa ärsytystä ja karvanlähtöä alueella, johon lääkettä on laitettu, ja tämä voi vaikeuttaa lääkkeen tehon arviointia hoidon edistyessä, sillä ärsytys ja karvanlähtö kuuluvat loisten aiheuttamiin oireisiin.

Ivermektiiniä sisältäviä lääkevalmisteita on useita. Ainakin valmisteissa Ivomec, Animec, Biomectin ja Noromectin on tehoaineena 1% ivermektiiniä (eli 10 mg/ml). Ivermektiini vaatii aina eläinlääkärin kirjoittaman reseptin. Eläinlääketieteellisessä kirjallisuudessa (ks. lähdeviite) olen törmännyt suosituksena ivermektiinin annostukseksi hiirille 200-500 µg/kg (= 0,2-0,5 mg/kg). Tämä vahvuus on sama kuin esim. naudoille annettava, vaikka hiiri on aineenvaihdunnaltaan huomattavasti kiivaampi eläin. Ylärajasta laskettuna vahvuus tarkoittaa käytännössä laimennosta 1 osa ivermektiinivalmistetta + 19 osaa vettä (tällöin laimennetun lääkkeen vahvuus on 0,5 mg/ml) ja tästä annostusta 1 tippa / eläin (hiiren koko n. 50 g, 1 tippa = n. 0,05 ml). Tätä laimennosta tulisi mielestäni ajatella annostuksen ehdottomana alarajana. Itse en ole sitä käyttänyt, joten en osaa sanoa olisiko se mahdollisesti teholtaan riittävä hiirillä tavattaviin ulkoloisiin.

Itse olen laimentanut 1% ivermektiinilääkkeen suhteessa 1+4, mikä tarkoittaa nelinkertaista vahvuutta verrattuna edellämainittuun ylärajaan. Tätä olen yleensä antanut 2 tippaa / eläin (toisen suuhun, toisen iholle), eikä mitään haittavaikutuksia ole ilmennyt, vaikka annostus on käytännössä tällöin jo kahdeksankertainen kirjallisuuslähteen ylärajaan verrattuna. Kyseinen annostus on aikoinaan ollut yhden eläinlääkärin määräämä, ja olen sen hyväksi havainnut. Olen tällä tavoin lääkinnyt hiiriä jo kaiketi useamman tuhat kertaa. Omistajan kannattaa ehdottomasti kysyä minkälaista laimennosta hänelle ollaan tekemässä ja tarvittaessa pitää kiinni vaatimuksistaan, eikä vain luottaa siihen, että eläinlääkäri varmaan osaa tehdä oikeanlaista. Itselleni on mm. laimennettu Ivomecia hiirille suhteessa 1+99, ja ei varmaankaan tarvitse edes mainita, ettei tästä laimennoksesta ollut yhtikäs mitään hyötyä. Ivermektiinilääkitys tulisi ulkoloisten ollessa kyseessä toistaa kolmeen kertaan 10 päivän väliajoin, sisäloistapauksissa kolmeen kertaan n. kuukauden välein. Lääkkeen voi annostella suuhun tai ulkoisesti iholle, eläinlääkäri voi antaa sen myös injektiona.

Käytetyt lähteet:
Lääkkeiden annostusta koskien Exotic – a practical resource for clinicians. dvm volume 8 issue 1 (käsiini saama pdf-skannaus ei kerro vuosilukua)
Omat ja muiden harrastajien kokemukset